Kun Mummu löysi tiensä kotiin

Joskus elämässä tulee hetkiä, jotka sujahtavat ohi vähän kuin taianomaisesti. Sellaisia pieniä hetkiä, joiden yllä leijuu kimaltavia tähtiä ja jotain käsittämättömän kaunista. Niin minä ajattelen sen menevän.

Valkoinen polkkatukka ja elämänmittainen rakkaus

Ensimmäiset muistoni kypärä päässä ponitallilta ovat ajalta, jolloin olin vasta kaksivuotias. Muistossa istun jännittyneenä ponin selässä, ja isä pitää kädellään kiinni jalastani kävellen vierellä.

Seuraavana kesänä viiletin jo mökkitiellä valkoisella Cinda-ponilla. Valkoinen polkkatukkani hulmusi auringossa ja komensin: "Ei tarvitse pitää kiinni!" Ikää oli 3,5-vuotta ja siellä mentiin. Onneksi pappa tallensi tämän videokameralleen. Silloinhan filmattiin kaikki arki ja juhla.

Nyt kun oikein mietin, minulle on kertynyt huikeita ja ihania muistoja hevosten parissa 36 vuoden ajalta. Matkan varrella on ollut paljon erilaisia hevosia ja ihmisiä: leirejä, tunteja, omistajuutta, vuokrausta ja hoitamista. Hevonen on sellainen eläin, että se hyväksyy kaikki. Niiden kanssa touhuaminen on uskomattoman terapeuttista. Sanotaan, että hevoseton on huoleton, mutta kun itse koin erittäin rankan puolentoista vuoden jakson vuonna 2021, suurin lääke suruun ja huoliin olivat juuri nämä upeat eläimet. Vaikka olisi ollut kuinka väsynyt ja rikki, ne olivat parhaita terapeutteja.

Puhelu, joka muutti kaiken

Olin näpyttelemässä tietokoneella töissä somemateriaalia nettiin, kun vastasin soivaan työpuhelimeen. En yleensä ollut se henkilö, joka siihen vastaa. Puhelimen toisessa päässä oli herttaisen kuuloinen vanha mies. Hän kertoi, että elämäntilanteen muututtua olisi hänen luovuttava hevosestaan. "Tilaisin eutanasia-ajan", kuului puhelimesta. Nielaisin. Näissä tilanteissa ratkaisu on yleensä selvä.

Aikamme juteltua jokin kuitenkin pakotti minut kysymään, että etkö ole ajatellut myydä sitä, jos se kerran on terve ja hyväpäinen? Juuri tässä vaiheessa niitä kimalteita lenteli hetken ylläni. Kuuntelin ja kuuntelin. "Kengät on otettu valmiiksi pois", kuulin sanojen välistä.

Pitkän puhelun jälkeen tuumasin: "Mitä jos minä ottaisin sen?" Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista. Sitten kuului: "Taisi olla yksi elämäni parhaista puheluista."  Siinä vaiheessa silmäkulmastani vierähti kyynel.

Tervetuloa kotiin, Mummu

Ajoin katsomaan hevosta vielä samana iltana. Kuukauden mietittyäni, ja kun eläinlääkäri oli tarkistanut hevosen terveeksi ja hyvinvoivaksi, ja ammattilainen sekä minä olimme sitä ratsastaneet ja hoitaneet, soitin samaan numeroon uudestaan.

Tuumasin vanhalle herralle: "Kyllä meistä tuli nyt loppuelämän ystävät. Ainoa tie minun luotani on sitten joskus vihreämmille niityille".

Tervetuloa kotiin, Mummu.

Mummulle laitettiin uuden elämän kengät jalkaan. Yhdessä olemme matkanneet jo viisi vuotta.

Nämä ovat niitä hetkiä, kun on hyvä olla.

Niin meille muutti ensimmäinen Takalan kotieläinpihan asukas. Loppuelämän kotiinsa. Joka vuosi lähetämme joulukuvan herttaiselle vanhalle miehelle, jolta Mummu meille tuli. Kiitämme yhteisistä vuosista ja siitä, millaisen ystävän saimme. Kiitos.

– Titta